Kun äiti viis miinuksen sai

Mulle puhkesi tässäkin raskaudessa hepatogestoosi. Alat-arvo hipoo pilviä, siinä määrin että lääkitys aloitettiin osastolla. Osasto-koti-poliklinikka-labra väliä menee siis loppuraskaus. Korkeiden maksa-arvojen takia en saa syödä mitään särkylääkettä kotioloissa. Iskiaskivut eivät kuitenkaan kadonneet mihinkään, liitokset natisee edelleen ja viimeyönäkin valvoin supistusten kanssa. Ikäänkuin järjetön kutina ei riittäisi. Suureksi minä teen raskautesi vaivat ja näin päin pois...

Rakas Nöpö-napis nappasi syksyn ensimmäisen korvatulehduksen. Hän on ollut itkuinen ja kovasti kanniskeltava. Ei varsinaisesti helpota kipuilua. No joo, vali vali, kunhan avaan syitä siihen, miksi omat hermot on hiukan riekaleilla.

Ja kun äidin hermot on oikeasti riekaleina, äiti taantuu jonnekin primitiivitilaan ja aikuisuus on utopiaa. Tämä äiti myöntää karjuneensa eilen iltapesusähläyksellä peräsuoli pitkällä, kun uhmis ensin heitti siskoaan pikkuautolla päähän ja kaatoi sitten pikkuveljensä suihkun lattialle. Yleisestä kaaoksesta johtuen kaikki lapset vetivät uskomattomille kierroksille, eikä vähiten kierroksia ottanut äiti itse. Harmitti, kaikkia ja ennen nukahtamista keskusteltiin aika kauan. Sovittiin, halittiin, that's it ja elämä on.

Aamulla huomasin että tässä on illalla käynyt tuttu tuomassa mustikoita ja luumuja. Ihanaa! Kunnes aloin miettiä, että mähän en oo kuullut kellarin pesutiloihin yhtään missä vaiheessa on käynyt. Meidän äänet sen sijaan ihan varmasti on kuuluneet. Tuskailin aamupalapöydässä, kuinka noloa on, ylipäätään huutaa kuin hermoheikko, mutta vieläpä niin, että joku toinen kuulee sun heikon hetkesi. Esikoiseni tähän: "Miten se muka sulle on noloa? Meillehän se on noloa, et me käyttäydytään niin huonosti, että meille täytyy huutaa"

Auts. Auts auts. Sinne upposi puukko sydämeen. Juuri. Tämän. Takia. Se huutaminen on niiiiiiin huono ratkaisu. Okei, joskus tulee karjaistua jokaisen. Se on ihan ok. Inhimillistä. Ei mitenkään vahingollista, vaan kertoo erittäin selkeästi että tässä on nyt mun sietokyvyn raja käsillä. Mutta jos puhutaan oikeasti sellaisesta huutamisesta, että sylki vaan roiskuu ja silmät pullistuu päästä, niin sehän ei ole mitään muuta, kuin väkivaltaa. Se ei ole ok. Sen tarkoitus ei ole puolustaa sun omia rajoja, vaan saada toinen tuntemaan olonsa yhtä huonoksi, kuin miltä itsestä tuntuu. Mielummin vähän huonommaksikin. Se tarkoittaa sitä, että sä et pysty käsittelemään omia tunteitasi ja kaadat ne toisen niskaan, toisen syyksi. Vastapuoli, varsinkin lapsi, hyvin helposti ottaa tästä kopin, ottaa omaksi syykseen sen, että toinen ei kykene reiluun vuorovaikutukseen, omaksi viakseen sen, että on niin huono, että on pakko huutaa. Minkälainen ihminen haluaa saada toisen, varsinkaan oman rakkaan lapsen, tuntemaan olonsa huonoksi? Niin pahaksi, että on vaan pakko huutaa? Mä en halua olla sellainen ihminen. Mä en halua kipata mun omaa kykenemättömyyttä ja pahaa oloa kenenkään muun niskaan, kaikkein vähiten lasten. En halua. Onneksi jäin kiinni ennenkaikkea itselleni. Onneksi tämä tuli puheeksi aamupalapöydässä.

Onneksi lapset ovat anteeksiantavaisia. Onneksi esikoiseni on niin tavattoman hyvä sanoittamaan tunteitaan. Kerroin tietysti, että se, että aikuinen totaalisesti menettää malttinsa, ei ole ikinä lapsen vika. Lapsen aivot ovat keskeneräiset, aikuisen valmiit. Vastuu on aina aikuisella. Lapset käyttäytyvät joskus huonosti ja aikuisen tehtävä on auttaa heitä käyttäytymään paremmin, ei saada heitä tuntemaan oloaan huonoksi. Aikuisen kuuluu näyttää esimerkkiä ja huutaminen on todella huonoa esimerkkiä. Enhän minä kuuntelisi sellaista karjumista lapsiltanikaan. Puhuttiin myös siitä, että jos huomaa että toinen huutaa sulle, vaikka syystäkin, mutta ihan liian rajusti, sitä ei saa ottaa omaksi syykseen. Sen sijaan voi kertoa toiselle, että huomaa sen olevan tosi suuttunut. Ehdottaa, josko rauhotuttaisiin molemmat.

No, mikään onni ja autuus tästä keskustelusta tuskin seurasi. Hyväkin keskustelu on vain teoriaa. Näitä oppeja ja taitoja testataan vielä monesti käytännössä. Ihmiset ovat ihmisiä. Ihan varmasti minunkin kamelinselkäni vielä katkeilee. Ihan varmasti lapset yhä pöllöilevät. Sellaista elämä on. Pienet lapset suhtautuvat vanhempiinsa aina anteeksiantavalla rakkaudella. Siitä on hyvä ottaa esimerkkiä. Lapsiaan kohtaan, mutta myös itseään kohtaan. Omat tunteet ovat omia tunteita, niiden kanssa täytyy oppia toimimaan. Ja mitenhän me opetetaan parhaiten lapsiamme toimimaan tunteidensa kanssa? Opettelemalla itse toimimaan omiemme kanssa. Oppia ikä kaikki!

Ulkoisesti uskovainen?

Meillä tehdään nyt loppuraskauden ja helteiden kunniaksi oikein hyömyllä remonttia 😄. Alunperin noin vuoden projektiksi suunniteltu remonttielämä on venynyt, laajentunut ja levinnyt joka suuntaan. Vuodenvaihteessa pyörähti mittariin viides remonttivuosi. Onhan tässä toisaalta samaan kaaokseen syntymässä jo kolmas vauva, vaikka kaksilapsisena perheenä on aikoinaan muutettu. Niin se elämä vie. Lokkina ulapalla, niin on edelleen hyvä.

Remontin yhdeksi tärkeimmäksi varustukseksi voisi laskea radiolliset, järeät kuulosuojaimet. Mitä nyt muutamia perheriitoja on meinannut syntyä kun oman elämänsä Juha Tapio hiukan eläytyy musiikkiin nukkumaanmenoaikana, autuaan tietämättömänä ympäröivästä maailmasta ja hänen suhteettoman äänekkään soolonsa vaikutuksista siihen. Naapuriparat...

Välillä ne kuulokkeet pyörii pienten isin matkimisvaiheessa elävien poikien käsissä, niin myös tänään. Yhtäkkiä kuunteluun keskittynyt Nepu ryntäsi innoissaan luokseni hihkuen "mamman ohmemma!". Hän työnsi kuulokkeet korvilleni ja tosiaan, mamman ohjelmaa siellä pyöri, nimittäin radio Jumalanpalvelus jostakin päin. En ehtinyt kuunnella kuin vajaan lauseen, ennenkuin taas mentiin. Mutta se, mitä kuulin oli pohdintaa jonkun heittämästä kommentista :"Olet sinä ainakin ulkoisesti uskovainen".

Tämähän laskeutui sydämeeni kilkattaen jokaista omantunnon hälytyskelloa. Olenko minä sellainen? Ainakin ulkoisesti uskovainen? Enkö (edes?) ulkoisesti? Pitäisikö olla ja miten? Mitä sellaista olen elämässäni tehnyt, jonka motiivi onkin ehkä ollut olla ulkoisesti uskovainen?

Raamattu sanoo, että jokaisen tulisi tutkiskella _itseään_, olenko minä uskossa? Silti yleensä tutkiskellaan lähinnä toisia. Ovatkohan he minun mielestäni oikeanlaisessa uskossa. Raamattu sanoo myös, että Jumala tutkii sydämet. Ja että sillä on väliä, mitä sisältä löytyy. Kuitenkin pyrimme itse tutkiskelemaan toisia. Me, jotka emme toisen sisimpään näe. Näemme vain sen, onko joku ulkoisesti uskossa. Ja se, miten sen määritämme, riippuu täysin siitä, minkälaisen kuvan olemme itse oikeanlaisesta uskovasta luoneet. Jollekulle merkitsee se, käykö ihminen kirkossa, kantaako kaulassaan ristiä, rukoileeko ruokarukouksen ja jollekulle toiselle mittari voi olla vaikkapa kynsilakka, oikeanpituinen hame, sopiva rukousasento tai oikea reaktio puhemiehen puheeseen. Jollekulle jokin muu. Monilla on vähintäänkin listauksia siitä, minkälainen ihninen ei ainakaan voi olla uskovainen. Ja mitä itse täytyy tehdä, jotta on.

Samanlaisista asioista sain itsenikin kiinni. Olen miettinyt vakavissani useassa kohdassa, onko jokin asia sellainen, että sen vuoksi muut ihmiset joko pitävät minua oikeanlaisena uskovana tai sitten päinvastoin vääränlaisena. Mitä itseriittoisuutta! Farisealaista hevonkukkua ja minäkin olen syyllistynyt siihen, olen todellakin syyllinen. Niin syyllinen. Ihmisellä on vakaa ja syvälle rakennettu taipumus verrata itseään muihin. Ja samalla ottaa itselleen se rooli, joka kuuluu yksin Jumalalle. En minä vaan tai ainakin minä. Minä minä minä. En sentään ole sellainen kuin se toinen. Vaan toinenkin on yhtäkaikki ihminen. Samanlainen, kuin sinä.

Olenko ulkoisesti uskovainen? En tiedä. Yritän tästälähin vapautua miettimästä sellaista asiaa. Repiä silmäni irti kaikesta tyhjänpäiväisestä, mihin ne haluavat niin kovasti kiinnittyä ja kiinnittää ne sinne, minne kuuluukin. Kivuta Kristuskalliolle, taas kerran. Keskittyä siihen, että valvon oman sisimpäni tilaa. Ja vain omani! Mitä tahansa teen tai olen tekemättä, teen kuunnellakseni vain sitä ääntä, Paimenen Jeesuksen ääntä, minkä lammas kuulee. Ja pysyä lampaana, yhtenä muista ihan samanlaisista. Olenko ulkoisesti uskovainen? En tiedä, eikä kiinnosta. Rakastanko Jumalaa koko sydämestäni ja sielustani? Rakastan ❤ Se suhde on henkilökohtainen, Isän ja tyttären suhde, jonka todellisen tilan tietävät vain ja ainoastaan he. Ja se riittää.