Kun äiti viis miinuksen sai

Mulle puhkesi tässäkin raskaudessa hepatogestoosi. Alat-arvo hipoo pilviä, siinä määrin että lääkitys aloitettiin osastolla. Osasto-koti-poliklinikka-labra väliä menee siis loppuraskaus. Korkeiden maksa-arvojen takia en saa syödä mitään särkylääkettä kotioloissa. Iskiaskivut eivät kuitenkaan kadonneet mihinkään, liitokset natisee edelleen ja viimeyönäkin valvoin supistusten kanssa. Ikäänkuin järjetön kutina ei riittäisi. Suureksi minä teen raskautesi vaivat ja näin päin pois...

Rakas Nöpö-napis nappasi syksyn ensimmäisen korvatulehduksen. Hän on ollut itkuinen ja kovasti kanniskeltava. Ei varsinaisesti helpota kipuilua. No joo, vali vali, kunhan avaan syitä siihen, miksi omat hermot on hiukan riekaleilla.

Ja kun äidin hermot on oikeasti riekaleina, äiti taantuu jonnekin primitiivitilaan ja aikuisuus on utopiaa. Tämä äiti myöntää karjuneensa eilen iltapesusähläyksellä peräsuoli pitkällä, kun uhmis ensin heitti siskoaan pikkuautolla päähän ja kaatoi sitten pikkuveljensä suihkun lattialle. Yleisestä kaaoksesta johtuen kaikki lapset vetivät uskomattomille kierroksille, eikä vähiten kierroksia ottanut äiti itse. Harmitti, kaikkia ja ennen nukahtamista keskusteltiin aika kauan. Sovittiin, halittiin, that's it ja elämä on.

Aamulla huomasin että tässä on illalla käynyt tuttu tuomassa mustikoita ja luumuja. Ihanaa! Kunnes aloin miettiä, että mähän en oo kuullut kellarin pesutiloihin yhtään missä vaiheessa on käynyt. Meidän äänet sen sijaan ihan varmasti on kuuluneet. Tuskailin aamupalapöydässä, kuinka noloa on, ylipäätään huutaa kuin hermoheikko, mutta vieläpä niin, että joku toinen kuulee sun heikon hetkesi. Esikoiseni tähän: "Miten se muka sulle on noloa? Meillehän se on noloa, et me käyttäydytään niin huonosti, että meille täytyy huutaa"

Auts. Auts auts. Sinne upposi puukko sydämeen. Juuri. Tämän. Takia. Se huutaminen on niiiiiiin huono ratkaisu. Okei, joskus tulee karjaistua jokaisen. Se on ihan ok. Inhimillistä. Ei mitenkään vahingollista, vaan kertoo erittäin selkeästi että tässä on nyt mun sietokyvyn raja käsillä. Mutta jos puhutaan oikeasti sellaisesta huutamisesta, että sylki vaan roiskuu ja silmät pullistuu päästä, niin sehän ei ole mitään muuta, kuin väkivaltaa. Se ei ole ok. Sen tarkoitus ei ole puolustaa sun omia rajoja, vaan saada toinen tuntemaan olonsa yhtä huonoksi, kuin miltä itsestä tuntuu. Mielummin vähän huonommaksikin. Se tarkoittaa sitä, että sä et pysty käsittelemään omia tunteitasi ja kaadat ne toisen niskaan, toisen syyksi. Vastapuoli, varsinkin lapsi, hyvin helposti ottaa tästä kopin, ottaa omaksi syykseen sen, että toinen ei kykene reiluun vuorovaikutukseen, omaksi viakseen sen, että on niin huono, että on pakko huutaa. Minkälainen ihminen haluaa saada toisen, varsinkaan oman rakkaan lapsen, tuntemaan olonsa huonoksi? Niin pahaksi, että on vaan pakko huutaa? Mä en halua olla sellainen ihminen. Mä en halua kipata mun omaa kykenemättömyyttä ja pahaa oloa kenenkään muun niskaan, kaikkein vähiten lasten. En halua. Onneksi jäin kiinni ennenkaikkea itselleni. Onneksi tämä tuli puheeksi aamupalapöydässä.

Onneksi lapset ovat anteeksiantavaisia. Onneksi esikoiseni on niin tavattoman hyvä sanoittamaan tunteitaan. Kerroin tietysti, että se, että aikuinen totaalisesti menettää malttinsa, ei ole ikinä lapsen vika. Lapsen aivot ovat keskeneräiset, aikuisen valmiit. Vastuu on aina aikuisella. Lapset käyttäytyvät joskus huonosti ja aikuisen tehtävä on auttaa heitä käyttäytymään paremmin, ei saada heitä tuntemaan oloaan huonoksi. Aikuisen kuuluu näyttää esimerkkiä ja huutaminen on todella huonoa esimerkkiä. Enhän minä kuuntelisi sellaista karjumista lapsiltanikaan. Puhuttiin myös siitä, että jos huomaa että toinen huutaa sulle, vaikka syystäkin, mutta ihan liian rajusti, sitä ei saa ottaa omaksi syykseen. Sen sijaan voi kertoa toiselle, että huomaa sen olevan tosi suuttunut. Ehdottaa, josko rauhotuttaisiin molemmat.

No, mikään onni ja autuus tästä keskustelusta tuskin seurasi. Hyväkin keskustelu on vain teoriaa. Näitä oppeja ja taitoja testataan vielä monesti käytännössä. Ihmiset ovat ihmisiä. Ihan varmasti minunkin kamelinselkäni vielä katkeilee. Ihan varmasti lapset yhä pöllöilevät. Sellaista elämä on. Pienet lapset suhtautuvat vanhempiinsa aina anteeksiantavalla rakkaudella. Siitä on hyvä ottaa esimerkkiä. Lapsiaan kohtaan, mutta myös itseään kohtaan. Omat tunteet ovat omia tunteita, niiden kanssa täytyy oppia toimimaan. Ja mitenhän me opetetaan parhaiten lapsiamme toimimaan tunteidensa kanssa? Opettelemalla itse toimimaan omiemme kanssa. Oppia ikä kaikki!