Ulkoisesti uskovainen?

Meillä tehdään nyt loppuraskauden ja helteiden kunniaksi oikein hyömyllä remonttia 😄. Alunperin noin vuoden projektiksi suunniteltu remonttielämä on venynyt, laajentunut ja levinnyt joka suuntaan. Vuodenvaihteessa pyörähti mittariin viides remonttivuosi. Onhan tässä toisaalta samaan kaaokseen syntymässä jo kolmas vauva, vaikka kaksilapsisena perheenä on aikoinaan muutettu. Niin se elämä vie. Lokkina ulapalla, niin on edelleen hyvä.

Remontin yhdeksi tärkeimmäksi varustukseksi voisi laskea radiolliset, järeät kuulosuojaimet. Mitä nyt muutamia perheriitoja on meinannut syntyä kun oman elämänsä Juha Tapio hiukan eläytyy musiikkiin nukkumaanmenoaikana, autuaan tietämättömänä ympäröivästä maailmasta ja hänen suhteettoman äänekkään soolonsa vaikutuksista siihen. Naapuriparat...

Välillä ne kuulokkeet pyörii pienten isin matkimisvaiheessa elävien poikien käsissä, niin myös tänään. Yhtäkkiä kuunteluun keskittynyt Nepu ryntäsi innoissaan luokseni hihkuen "mamman ohmemma!". Hän työnsi kuulokkeet korvilleni ja tosiaan, mamman ohjelmaa siellä pyöri, nimittäin radio Jumalanpalvelus jostakin päin. En ehtinyt kuunnella kuin vajaan lauseen, ennenkuin taas mentiin. Mutta se, mitä kuulin oli pohdintaa jonkun heittämästä kommentista :"Olet sinä ainakin ulkoisesti uskovainen".

Tämähän laskeutui sydämeeni kilkattaen jokaista omantunnon hälytyskelloa. Olenko minä sellainen? Ainakin ulkoisesti uskovainen? Enkö (edes?) ulkoisesti? Pitäisikö olla ja miten? Mitä sellaista olen elämässäni tehnyt, jonka motiivi onkin ehkä ollut olla ulkoisesti uskovainen?

Raamattu sanoo, että jokaisen tulisi tutkiskella _itseään_, olenko minä uskossa? Silti yleensä tutkiskellaan lähinnä toisia. Ovatkohan he minun mielestäni oikeanlaisessa uskossa. Raamattu sanoo myös, että Jumala tutkii sydämet. Ja että sillä on väliä, mitä sisältä löytyy. Kuitenkin pyrimme itse tutkiskelemaan toisia. Me, jotka emme toisen sisimpään näe. Näemme vain sen, onko joku ulkoisesti uskossa. Ja se, miten sen määritämme, riippuu täysin siitä, minkälaisen kuvan olemme itse oikeanlaisesta uskovasta luoneet. Jollekulle merkitsee se, käykö ihminen kirkossa, kantaako kaulassaan ristiä, rukoileeko ruokarukouksen ja jollekulle toiselle mittari voi olla vaikkapa kynsilakka, oikeanpituinen hame, sopiva rukousasento tai oikea reaktio puhemiehen puheeseen. Jollekulle jokin muu. Monilla on vähintäänkin listauksia siitä, minkälainen ihninen ei ainakaan voi olla uskovainen. Ja mitä itse täytyy tehdä, jotta on.

Samanlaisista asioista sain itsenikin kiinni. Olen miettinyt vakavissani useassa kohdassa, onko jokin asia sellainen, että sen vuoksi muut ihmiset joko pitävät minua oikeanlaisena uskovana tai sitten päinvastoin vääränlaisena. Mitä itseriittoisuutta! Farisealaista hevonkukkua ja minäkin olen syyllistynyt siihen, olen todellakin syyllinen. Niin syyllinen. Ihmisellä on vakaa ja syvälle rakennettu taipumus verrata itseään muihin. Ja samalla ottaa itselleen se rooli, joka kuuluu yksin Jumalalle. En minä vaan tai ainakin minä. Minä minä minä. En sentään ole sellainen kuin se toinen. Vaan toinenkin on yhtäkaikki ihminen. Samanlainen, kuin sinä.

Olenko ulkoisesti uskovainen? En tiedä. Yritän tästälähin vapautua miettimästä sellaista asiaa. Repiä silmäni irti kaikesta tyhjänpäiväisestä, mihin ne haluavat niin kovasti kiinnittyä ja kiinnittää ne sinne, minne kuuluukin. Kivuta Kristuskalliolle, taas kerran. Keskittyä siihen, että valvon oman sisimpäni tilaa. Ja vain omani! Mitä tahansa teen tai olen tekemättä, teen kuunnellakseni vain sitä ääntä, Paimenen Jeesuksen ääntä, minkä lammas kuulee. Ja pysyä lampaana, yhtenä muista ihan samanlaisista. Olenko ulkoisesti uskovainen? En tiedä, eikä kiinnosta. Rakastanko Jumalaa koko sydämestäni ja sielustani? Rakastan ❤ Se suhde on henkilökohtainen, Isän ja tyttären suhde, jonka todellisen tilan tietävät vain ja ainoastaan he. Ja se riittää.