Reason for the season?

Reason for the season? 

Mä ihan tykkään viettää joulua. Pidän erityisesti ruuasta, joka perinteisesti kuuluu jouluun. Tykkään kausivaloista. Joulukuusi varmasti lasten iloksi laitetaan. Joulu on loistava tekosyy antaa lahjoja rakkaille, koska antaminen on kivaa. Joulukortti on mukava syy pistää tervehdys tutuille. Mutta sitten tulee se reason for the season leka. Pieni syyllisyyden siemen siitä, että ehkä Jeesus -vauva ei nyt olekaan juuri sinun joulunviettosi keskiössä. Oletkohan nyt varmasti riittävästi huomioinut syyn juhlaan? Tällä lekalla heilautetaan niitä, jotka innostuvat joulusta hieman liikaa, mutta myös niitä, jotka eivät oikein innostu ollenkaan. Ja kaikkia siltä väliltä, jos sopivalle päälle satutaan. Jokaiselle tyylille viettää joulua löytyy kannattajansa ja vastustajansa. 

Mutta en minä sitä kyllä Jeesukseen sitoisi. Jos nyt raamattua luetaan, niin eihän joulun(kaan) vietto kovin kristillistä ole. Ei raamattu ohjeista viettämään joulua. Joten reason for the season ei ole Jeesus. Ei vaan ole. Reason for the life Hän taas on. Ja elämään voi kuulua myös juhlia. Erilaisia tapoja, erilaisia perheitä. Erilaisia elämiä. Eikä siinä ole itsessään mitään pahaa saati hyvääkään. On ihan turha väitellä siitä, missä jouluperinteessä Jeesus on keskiössä. Ei Hän siellä väittelyssä ainakaan ole. Hän on tai ainakin haluaa olla ihmisten sydämissä. Elämän keskiössä. Ei niissä tavoissa, miten vietämme joulua, vaan siinä tavassa, miten me elämme, olemme ja hengitämme. 

Reason for the season ei ole Jeesus-vauva seimessä. Tai saattaa olla, mutta sitäkö raamattu meille opettaa? Muistelemaan jouluisin Jeesus-vauvaa? Reason for the life on ristillä synnit sovittanut Kuningas, Jumalan poika, Uhrikaritsa. Ja sitä raamattu meille opettaa. Hän haluaa olla kanssamme joka päivä, ei vauvana, vaan Kuninkaana. Minun Kuninkaanani. Sinun Kuninkaanasi. Sydämen Kuninkaana. Ei juhlan keskiössä, vaan elämän keskiössä. Elämän lähtökohtana. 

Joten tunnustan. Jeesus ei ole syyni viettää joulua. Ei edes syy olla viettämättä. Jeesus on elämäni 💞

Josia

Neljännen lapsen jälkeen laittelin vauvanvaatteita pois, kun Jumala puhutteli mua, että Hän aikoo antaa mulle vielä Josian ja Kesian. Pojan joka tulee ravistelemaan vääriä rakennelmia omassa Pyhän Hengen temppelissäni, puhdistamaan ja korjaamaan. Naurahdin silloin, että joo kiitos ei, en halua enää vauvoja, en varsinkaan poikia, että jos on pakko, niin hypätään suoraan siihen Kesiaan. Kului kaksi viikkoa ja totesin olevani raskaana. Poika oli aluillaan. 

Hän aloitti ravistelun jo raskausaikana. Meillä on meneillään remontti ja purnasin Jumalalle, että onko Hän tosissaan, pitääkö mun taas tuoda vauva remontin keskelle, eihän se nyt sovi. Kuka muka lisääntyy sellaiseen kaaokseen? Mähän olen jo lähtökohtaisesti epäonnistunut äiti, kun en voi laittaa edes mitään söpöä nurkkausta vauvalle, kun kaikki tavarat on hujan hajan. Haloo, miksi!?! Tää kämppä on niinkuin joku navetta!  Isä lempeästi muistutti: "Kuulehan rakkaani, kun Jeesuskin syntyi talliin. Ja Hän on sentään sinunkin kuninkaasi?!" Niin. No niin. Totuuden leka alkoi louhia. 

Raskaus oli rankka ja paljon puhutteleva. Minua muovattiin samoin kuin lasta kohdussani. Jumala ei todella liitoittele puhuessaan siitä, miten Hän haluaisi jokaisen ajatuksemmekin kuuliaiseksi Hänelle. Ja minussahan riittää työnsarkaa.

Poika syntyi ja oli kovin sairas. Hän saturoi heikosti, eivätkä lääkärit oikein tienneet miksi. Ja koska eivät tienneet miksi, eivät oikein tienneet miten hoitaa. Keuhkokuvat olivat niin suttuiset, että maallikonkin silmin näytti huonolta. Tehohoitohuoneessa pienen sängyn vieressä menettämisen pelko oli kova. Jouduin läpikäymään sen ajatuksen, että Herra antaa ja Herra ottaa. Ja hyväksymään sen, että jos Jumala niin tahtoo, poika on Hänen ja olen valmis luovuttamaan lapseni Hänen käsiinsä. Mieheni oli puhunut että haluaisi lapselle nimeksi Iisakki. En oikein pitänyt siitä nimestä, mutta se jäi kuitenkin mieleen pyörimään. Silloin ymmärsin miksi. Aivan kuten Abraham oli valmis kirjaimellisesti uhraamaan Iisakin Jumalalle, minunkin oli oltava. Ei nyt sentään veitsi kädessä, mutta mielen rakenteissa. Jumala jos tahdot, Iisakki on sinun. Seuraavana päivänä alkoi paraneminen, saimme pitää Iisakkimme.

Paljon muutakin työtä pojan syntymä on tehnyt minussa ja tekee yhä. Toiset ne syntyvät viisaiksi, toiset täytyy synnyttää viisastuakseen. Toisten täytyy synnyttää peräti viidesti, että olisi edes jotain tsänssejä 😄😄. 

Kuka lienee Kesia ja koska tapaan hänet, se jää nähtäväksi. Vauvoja en kyllä enää meinaa synnyttää. Mutta jonakin päivänä, jotakin reittiä. Minun kasvuni on kesken varmasti koko elämäni. Mutta toivottavasti tämän maallisen taivalluksen päättyessä olen valmis ❤ Eikö ole ihanaa, kuinka vankkumaton Isä meillä on? Samaan ei yllä yksikään ihmiskasvattaja. Vaikka me kuinka koettelisimme, uhmaisimme ja tekisimme oman päämme mukaan, Jumala ei muutu, ei hievahda milliäkään 🔥 Me emme voi vaikuttaa Jumalaan, koska Hän on absoluuttinen totuus.

Kun äiti viis miinuksen sai

Mulle puhkesi tässäkin raskaudessa hepatogestoosi. Alat-arvo hipoo pilviä, siinä määrin että lääkitys aloitettiin osastolla. Osasto-koti-poliklinikka-labra väliä menee siis loppuraskaus. Korkeiden maksa-arvojen takia en saa syödä mitään särkylääkettä kotioloissa. Iskiaskivut eivät kuitenkaan kadonneet mihinkään, liitokset natisee edelleen ja viimeyönäkin valvoin supistusten kanssa. Ikäänkuin järjetön kutina ei riittäisi. Suureksi minä teen raskautesi vaivat ja näin päin pois...

Rakas Nöpö-napis nappasi syksyn ensimmäisen korvatulehduksen. Hän on ollut itkuinen ja kovasti kanniskeltava. Ei varsinaisesti helpota kipuilua. No joo, vali vali, kunhan avaan syitä siihen, miksi omat hermot on hiukan riekaleilla.

Ja kun äidin hermot on oikeasti riekaleina, äiti taantuu jonnekin primitiivitilaan ja aikuisuus on utopiaa. Tämä äiti myöntää karjuneensa eilen iltapesusähläyksellä peräsuoli pitkällä, kun uhmis ensin heitti siskoaan pikkuautolla päähän ja kaatoi sitten pikkuveljensä suihkun lattialle. Yleisestä kaaoksesta johtuen kaikki lapset vetivät uskomattomille kierroksille, eikä vähiten kierroksia ottanut äiti itse. Harmitti, kaikkia ja ennen nukahtamista keskusteltiin aika kauan. Sovittiin, halittiin, that's it ja elämä on.

Aamulla huomasin että tässä on illalla käynyt tuttu tuomassa mustikoita ja luumuja. Ihanaa! Kunnes aloin miettiä, että mähän en oo kuullut kellarin pesutiloihin yhtään missä vaiheessa on käynyt. Meidän äänet sen sijaan ihan varmasti on kuuluneet. Tuskailin aamupalapöydässä, kuinka noloa on, ylipäätään huutaa kuin hermoheikko, mutta vieläpä niin, että joku toinen kuulee sun heikon hetkesi. Esikoiseni tähän: "Miten se muka sulle on noloa? Meillehän se on noloa, et me käyttäydytään niin huonosti, että meille täytyy huutaa"

Auts. Auts auts. Sinne upposi puukko sydämeen. Juuri. Tämän. Takia. Se huutaminen on niiiiiiin huono ratkaisu. Okei, joskus tulee karjaistua jokaisen. Se on ihan ok. Inhimillistä. Ei mitenkään vahingollista, vaan kertoo erittäin selkeästi että tässä on nyt mun sietokyvyn raja käsillä. Mutta jos puhutaan oikeasti sellaisesta huutamisesta, että sylki vaan roiskuu ja silmät pullistuu päästä, niin sehän ei ole mitään muuta, kuin väkivaltaa. Se ei ole ok. Sen tarkoitus ei ole puolustaa sun omia rajoja, vaan saada toinen tuntemaan olonsa yhtä huonoksi, kuin miltä itsestä tuntuu. Mielummin vähän huonommaksikin. Se tarkoittaa sitä, että sä et pysty käsittelemään omia tunteitasi ja kaadat ne toisen niskaan, toisen syyksi. Vastapuoli, varsinkin lapsi, hyvin helposti ottaa tästä kopin, ottaa omaksi syykseen sen, että toinen ei kykene reiluun vuorovaikutukseen, omaksi viakseen sen, että on niin huono, että on pakko huutaa. Minkälainen ihminen haluaa saada toisen, varsinkaan oman rakkaan lapsen, tuntemaan olonsa huonoksi? Niin pahaksi, että on vaan pakko huutaa? Mä en halua olla sellainen ihminen. Mä en halua kipata mun omaa kykenemättömyyttä ja pahaa oloa kenenkään muun niskaan, kaikkein vähiten lasten. En halua. Onneksi jäin kiinni ennenkaikkea itselleni. Onneksi tämä tuli puheeksi aamupalapöydässä.

Onneksi lapset ovat anteeksiantavaisia. Onneksi esikoiseni on niin tavattoman hyvä sanoittamaan tunteitaan. Kerroin tietysti, että se, että aikuinen totaalisesti menettää malttinsa, ei ole ikinä lapsen vika. Lapsen aivot ovat keskeneräiset, aikuisen valmiit. Vastuu on aina aikuisella. Lapset käyttäytyvät joskus huonosti ja aikuisen tehtävä on auttaa heitä käyttäytymään paremmin, ei saada heitä tuntemaan oloaan huonoksi. Aikuisen kuuluu näyttää esimerkkiä ja huutaminen on todella huonoa esimerkkiä. Enhän minä kuuntelisi sellaista karjumista lapsiltanikaan. Puhuttiin myös siitä, että jos huomaa että toinen huutaa sulle, vaikka syystäkin, mutta ihan liian rajusti, sitä ei saa ottaa omaksi syykseen. Sen sijaan voi kertoa toiselle, että huomaa sen olevan tosi suuttunut. Ehdottaa, josko rauhotuttaisiin molemmat.

No, mikään onni ja autuus tästä keskustelusta tuskin seurasi. Hyväkin keskustelu on vain teoriaa. Näitä oppeja ja taitoja testataan vielä monesti käytännössä. Ihmiset ovat ihmisiä. Ihan varmasti minunkin kamelinselkäni vielä katkeilee. Ihan varmasti lapset yhä pöllöilevät. Sellaista elämä on. Pienet lapset suhtautuvat vanhempiinsa aina anteeksiantavalla rakkaudella. Siitä on hyvä ottaa esimerkkiä. Lapsiaan kohtaan, mutta myös itseään kohtaan. Omat tunteet ovat omia tunteita, niiden kanssa täytyy oppia toimimaan. Ja mitenhän me opetetaan parhaiten lapsiamme toimimaan tunteidensa kanssa? Opettelemalla itse toimimaan omiemme kanssa. Oppia ikä kaikki!

Ulkoisesti uskovainen?

Meillä tehdään nyt loppuraskauden ja helteiden kunniaksi oikein hyömyllä remonttia 😄. Alunperin noin vuoden projektiksi suunniteltu remonttielämä on venynyt, laajentunut ja levinnyt joka suuntaan. Vuodenvaihteessa pyörähti mittariin viides remonttivuosi. Onhan tässä toisaalta samaan kaaokseen syntymässä jo kolmas vauva, vaikka kaksilapsisena perheenä on aikoinaan muutettu. Niin se elämä vie. Lokkina ulapalla, niin on edelleen hyvä.

Remontin yhdeksi tärkeimmäksi varustukseksi voisi laskea radiolliset, järeät kuulosuojaimet. Mitä nyt muutamia perheriitoja on meinannut syntyä kun oman elämänsä Juha Tapio hiukan eläytyy musiikkiin nukkumaanmenoaikana, autuaan tietämättömänä ympäröivästä maailmasta ja hänen suhteettoman äänekkään soolonsa vaikutuksista siihen. Naapuriparat...

Välillä ne kuulokkeet pyörii pienten isin matkimisvaiheessa elävien poikien käsissä, niin myös tänään. Yhtäkkiä kuunteluun keskittynyt Nepu ryntäsi innoissaan luokseni hihkuen "mamman ohmemma!". Hän työnsi kuulokkeet korvilleni ja tosiaan, mamman ohjelmaa siellä pyöri, nimittäin radio Jumalanpalvelus jostakin päin. En ehtinyt kuunnella kuin vajaan lauseen, ennenkuin taas mentiin. Mutta se, mitä kuulin oli pohdintaa jonkun heittämästä kommentista :"Olet sinä ainakin ulkoisesti uskovainen".

Tämähän laskeutui sydämeeni kilkattaen jokaista omantunnon hälytyskelloa. Olenko minä sellainen? Ainakin ulkoisesti uskovainen? Enkö (edes?) ulkoisesti? Pitäisikö olla ja miten? Mitä sellaista olen elämässäni tehnyt, jonka motiivi onkin ehkä ollut olla ulkoisesti uskovainen?

Raamattu sanoo, että jokaisen tulisi tutkiskella _itseään_, olenko minä uskossa? Silti yleensä tutkiskellaan lähinnä toisia. Ovatkohan he minun mielestäni oikeanlaisessa uskossa. Raamattu sanoo myös, että Jumala tutkii sydämet. Ja että sillä on väliä, mitä sisältä löytyy. Kuitenkin pyrimme itse tutkiskelemaan toisia. Me, jotka emme toisen sisimpään näe. Näemme vain sen, onko joku ulkoisesti uskossa. Ja se, miten sen määritämme, riippuu täysin siitä, minkälaisen kuvan olemme itse oikeanlaisesta uskovasta luoneet. Jollekulle merkitsee se, käykö ihminen kirkossa, kantaako kaulassaan ristiä, rukoileeko ruokarukouksen ja jollekulle toiselle mittari voi olla vaikkapa kynsilakka, oikeanpituinen hame, sopiva rukousasento tai oikea reaktio puhemiehen puheeseen. Jollekulle jokin muu. Monilla on vähintäänkin listauksia siitä, minkälainen ihninen ei ainakaan voi olla uskovainen. Ja mitä itse täytyy tehdä, jotta on.

Samanlaisista asioista sain itsenikin kiinni. Olen miettinyt vakavissani useassa kohdassa, onko jokin asia sellainen, että sen vuoksi muut ihmiset joko pitävät minua oikeanlaisena uskovana tai sitten päinvastoin vääränlaisena. Mitä itseriittoisuutta! Farisealaista hevonkukkua ja minäkin olen syyllistynyt siihen, olen todellakin syyllinen. Niin syyllinen. Ihmisellä on vakaa ja syvälle rakennettu taipumus verrata itseään muihin. Ja samalla ottaa itselleen se rooli, joka kuuluu yksin Jumalalle. En minä vaan tai ainakin minä. Minä minä minä. En sentään ole sellainen kuin se toinen. Vaan toinenkin on yhtäkaikki ihminen. Samanlainen, kuin sinä.

Olenko ulkoisesti uskovainen? En tiedä. Yritän tästälähin vapautua miettimästä sellaista asiaa. Repiä silmäni irti kaikesta tyhjänpäiväisestä, mihin ne haluavat niin kovasti kiinnittyä ja kiinnittää ne sinne, minne kuuluukin. Kivuta Kristuskalliolle, taas kerran. Keskittyä siihen, että valvon oman sisimpäni tilaa. Ja vain omani! Mitä tahansa teen tai olen tekemättä, teen kuunnellakseni vain sitä ääntä, Paimenen Jeesuksen ääntä, minkä lammas kuulee. Ja pysyä lampaana, yhtenä muista ihan samanlaisista. Olenko ulkoisesti uskovainen? En tiedä, eikä kiinnosta. Rakastanko Jumalaa koko sydämestäni ja sielustani? Rakastan ❤ Se suhde on henkilökohtainen, Isän ja tyttären suhde, jonka todellisen tilan tietävät vain ja ainoastaan he. Ja se riittää.

Elämää aakkoset matkassa

Esikoisemme syntyi pippurisena luonteena, mutta samaan aikaan hyvin harkitsevana ja rauhallisena tarkkailijatyyppinä. 2-vuotiaana hän sai ensimmäisen epilepsiakohtauksen. Hän nukkui (luojalle kiitos!) välissämme ja kolmen aikaan aamuyöllä heräsin siihen, että hän kouristi rajusti. Silmät katsoivat lasittuneina yläviistoon ja hengitys oli korisevaa. Ensivaste tuli paikalle todella nopeasti ja ambulanssi pian perässä. Ambulanssissa tuijotin lasittunutta katsetta ja mietin menikö se tyttö siinä. Minkälainen tyyppi sieltä herää. Vai herääkö edes?

Heräsi kyllä ja ihan itsenään. Melkein kaksi vuotta kului siinä uskossa ja toivossa, että kyseessä olisi ollut ihan yksittäinen kohtaus. Mutta eipä sitten ollutkaan. Tuli yö, kun heräsimme samaan painajaiseen. Tuli monta yötä ja monta uutta oiretta. Tuli diagnoosi, lääkitykset ja ikuinen huoli.

Epilepsia on huonosti tunnettu sairaus. Siis, siinähän tulee sellaisia kohtauksia ja sitten otetaan lääkettä. Suurinpiirtein näin ajattelin itsekin ennen lähikontaktia sairauden kanssa. Ja olin sentään hoitanut useita epileptikkoja. Kun opiskeluaikana käytiin läpi näitä yleisimpiä pitkäaikaissairauksia, kuten astma, diabetes, epilepsia, ajattelin vain että toivottavasti omalle kohdalle ei ikinä osu epilepsia. Muiden kanssa pärjään, mutta ei epilepsiaa, en jaksa sitä arvaamattomuutta. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Ensimmäinen yllätys oli se, kuinka monimuotoisesta sairaudesta puhutaan. Eri tyyppiset epilepsiat ovat hyvin kaukana toisistaan. Kohtaustyyppejä on todella monia. Kaikki ei todellakaan sätkyttele minuuttia ja siinä se. Ennusteita on todella, todella monia. Kun olet tavannut yhden epileptikon, olet tavannut yhden epileptikon.

Meidän lapsella ennuste on hyvä. Kohtaukset ovat tällä hetkellä hyvin kurissa. Silti matkaan on tarttunut seuralaisia. Lukivaikeus yhtenä rajoitteena. Kirjaimet voisivat yhtä hyvin olla kiinankielen symboleita. Ne eivät tavoita aivoja.

Ja sitten niitä aakkosia. Enää meillä ei ole rauhallista ja harkitsevaa esikoista. Meillä on ADHD. Lisänä vahvat asperger-piirteet. Tämä tekee arjestamme jatkuvaa tutkimusmatkaa. Miten minä toimin tämän lapsen kanssa? Ja näihin neurologisiin erityisvaikeuksiin pätee sama, kuin epilepsiaan. Kun olet tavannut yhden diagnoosin edustajan, olet tavannut yhden diagnoosin edustajan. Variaatioita riittää.

Itse suosin vahvasti vuorovaikutukseen perustuvaa kasvatustyyliä. En pidä palkkioista enkä rangaistuksista, koska niillä ei ole mitään tekemistä sisäisen motivaation kasvamisen kanssa. Samaan aikaan minulla on lapsi, jonka kanssa rajoista on pidettävä kynsin ja hampain kiinni, ehdottoman ein on oltava ehdoton ei ja palkkiot todella helpottavat motivointia tilanteissa, joissa on pakko toimia tietyllä tavalla. Kasvattajana sukkuloin siis lasteni välillä epäjohdonmukaisesti, mutta lapsikohtaisesti. Siinä missä toisen kanssa voi neuvotella, toisen kanssa ei todellakaan voi. Neurologisesti terve tyttö ymmärtää myös minun puoleni ongelmasta ristiriitatilanteessa, aakkosta ei oikeastaan kiinnosta. Minun ongelmani olkoon minun ongelmani. Jos en siinä tilanteessa ehdi enkä jaksa avata ongelmaani ruohonjuuritasolla, emme voi toimia vuorovaikutusperiaatteella molemmat voittaa-ratkaisua etsien. Minun on voitettava, määrättävä, päätettävä ja oltava auktoriteetti. Muuten käsissä on kolmas maailmansota. Samaan aikaan myös sitä ruohonjuuritasoa on opeteltava ja sille on otettava aikansa ja paikkansa. En voi olla jatkuvasti diktaattori. Ei kukaan kasva tasapainoiseksi aikuiseksi hirmuvallan alla. Lapsi on kuin kelataluttimessa. Kuinka paljon uskaltaa antaa löysää, niin ettei pakka ihan vielä leviä?

Rauhallinen lapsi ei nykyään pysy paikoillaan. Paikoillaan istuminen tuottaa todellista, syvää ahdistusta. Hänen on pakko liikkua. En enää edes yleensä yritä vaatia että ruokapöydässä oltaisiin paikoillaan. Ei kuitenkaan olla. Taistelunsa on valittava.

Aistiyliherkkyydet supistavat ruokavaliota. Joskus pelkkä väärä sana tai haju laukaisee sellaisen vastenmielisyyden, että syömisestä ei tule mitään. Ruuan täytyy olla selkeää. Keittiössä saa viihtyä, koska kaikki eivät todellakaan syö samaa ruokaa. Kynsienleikkuu, hiusten pesu ja harjaus ym. vastaa panttivanginkidutusta. Varmaan hänelle ihan todellisesti.

Yksi näkyvimpiä ilmenemismuotoja aspergerpiirteissä lapsellamme on se, että hän ei opi sosiaalisia sääntöjä seuraamalla muita ihmisiä. Hänelle täytyy jokaisen käytössäännön syy avata perinpohjaisesti. Miksi juhlissa pitäisi käyttäytyä hilllitysti? Miksi ei ole soveliasta lähestyä tuntematonta? Miksi suomalaiset pitävät hajurakoa puhuessaan? Miksi kulttuurissamme on tapana pukeutua tiettyihin tilanteisiin tietyllä tavalla tai ylipäätään alkuunsakaan? Miksi ihan kaikkea ei voi sanoa ääneen? Miksi, miksi ja miksi. Ja samalla sitä itsekin pohtii että niin, miksi? Koska näin nyt vaan on tapana ei riitä perusteluksi.

Tunteiden ilmaisussakaan hän ei juuri osaa olla sosiaalisesti korrekti. Jos hermo menee, se menee. Viimeksi eilen uimarannalla hän hermostui kun joutui lainaamaan uimaräpylöitään veljelleen. Paikalla oli paljon porukkaa, mutta ääni kohosi ja hiukan piti hiekassakin piehtaroida. Paikalla oli suurin piirtein saman ikäisiä lapsia jotka tuijottivat ihmeissään. Kysyin että huomaako hän edes miten muut ihmiset ihmettelevät hänen käytöstään. Ei huomannut. Ja kun huomasi, ei kiinnostanut. "Mitä väliä sillä on mitä nuo minusta ajattelevat?" No niinpä. Ei kai mitään. Toisaalta totta ja hyvä oppitunti myös itselleni. Samaan aikaan äitinä ahdistaa se totuus, että erilaiset ovat silmätikkuja tässä maailmassa. Lapsellisesti sitä toivoisi, että omat sulautuisivat joukkoon. Vaikka samaan aikaan taas aikuinen sisällä sanoo, että ei joukkoon tarvitsekaan sulautua. Miksi tarvitsisi? On ok. olla omanlaisensa niin kauan, kun ei satuta itseään tai muita.

Herkkänahkainen puoli häpeää selkään liimautuvia katseita. "Eikö tuo osaa edes kasvattaa tuota kakaralaumaansa?" Herkkänahkainen puoli loukkaantuu kommenteista, joita tilanteesta ja faktoista tietämättömät keittiöpsykologit laukovat. Selän takana ja päin naamaa. Ihmiset, jotka eivät ole eläneet päivääkään kengissäni, uskovat tietävänsä paremmin. Erityisen kasvatuksen arviointi on vapaata riistaa. Media vahvistaa ajatusta uutisoimalla milloin minkäkin kannanoton siitä, miten aivokuvissakin näkyvät neurologiset poikkeavuudet ovat vain huonon kasvatuksen tulosta.  On ollut pakko kasvattaa äidillistä itsetuntoa ja pakko toimia koko ajan niin itselleen perustellusti, että pahat puheet ja katseet liukuvat kuin vesi hanhenselästä.

Yhtä paljon kuin kasvatan lapsiani, he kasvattavat minua. Neljästä lapsesta kahdella on erityisyyttä. Kaksi muuta ovat sopeutuvia ja "helppoja" luonteita. Äitinä olen kiitollinen molemmista ääripäistä. Toiset kaksi pitävät jalkani maan pinnalla. Haastavat tekemään kaiken perustellusti ja oikeasti kyseenalaistamaan normin. Toiset kaksi pelastavat itsesääliltä. Tarjoavat balsamia äitihaavoille.

Elämä on kasvua ja oppimista. Joka valmiiksi luulee tulleensa, erehtyy. Lapset avartavat maailmankatsomusta, erilaiset erityisesti.

Onko äitiydestä lupa nauttia?

Aloitapa keskustelu valvotuista öistä, uhmataaperoista, sairasteluista tai mistä tahansa äitiyden ei niin hohdokkaasta puolesta, saat heti seuraa! Kilpaa vertailaan kärsimyksiä, alkaen synnytyksen repeämistä ja päättyen siihen, miten elämä heittää seuraavat parikymmentä vuotta häränpyllyä. Tai oikeastaan voidaan aloittaa jo raskauden kamaluudesta, koska _kaikkihan_ kärsivät tietenkin samoista ongelmista, virtsankarkailuineen kaikkineen.

Tai aloita keskustelu siitä, miten paljon nautit lapsista ja miten toivoisit osaavasi olla heille vielä parempi. Miten et malttaisi olla katselematta suloisuutta, joka tuhisee ripset poskillaan lämmintä lapsen unta. Aloita keskustelu siitä, miten et oikeastaan edes malta sulkea sitä vessanovea, koska taapero jää sen taakse itkemään, vaan mieluummin kakkaat vessa täynnä teletappiväkeä, kuin kuuntelet lapsesi ikävää, joka on pienelle, aikaa ymmärtämättömälle täysin todellista. Tähän keskusteluun et saa juurikaan seuraa. Ellet sitten nippua maalaisjärkeisiä kasvatusohjeita sekä silmien pyörittelyä. Koska se on vastoin äitikoodia, jossa kuuluu olla ylpeästi "paska mutsi", ja juuri siksi niin hyvä mutsi.

Lapset ovat kulttuurissamme rasite. Kun menet ruuhka-aikaan kauppaan lasten kanssa, ensimmäiseksi joudut ajamaan autosi jonnekin kilometrin päähän, koska lapsiperheparkit ovat täynnä yksinäisten miesten autoja. Kaupassa sitten olette koko ajan jonkun, niinikään yksin tai aikuisen kaverin kanssa liikkeellä olevan tiellä. Kykyä odottaa vuoroaan ja olla näkymätön tarvitaan vain lapsena. Aikuisena saa taas etuilla, olla huomioimatta kanssaihmisiä mikäli he vaikuttavat olevan sinua alempiarvoisemmassa asemassa, jopa tuupata sivuun pienempiään, jotka sattuvat olemaan mielestäsi tiellä. Vaikka sinun pitää saada se nakkipaketti tällä.punaisella.sekunnilla.

Vauvaonnittelut loppuvat muuten viimeistään kolmanteen lapseen. Siinä missä puolituttu saattaa ensimmäisen tai toisen kohdalla kaupungilla sinut nähdessään huudahtaa iloisesti: "Kuulin että teille tulee vauva! Ihanaa, onnea!" Sama puolituttu voikin viidennen kohdalla töksäyttää: "Teille tulee kuulemma TAAS vauva!" Siinäpä sitä onnittelua sitten sen ihmisenalun kunniaksi. Asiallisiksi normia useamman lapsen kohdalla muuttuvat myös aiemmin täysin sopimattomat kysymykset. Kuten "toi ei varmaan ollut suunniteltu juttu?" Huonoihin vitseihin täytyy sopeutua. "Ettekö ole kuulleet ehkäisystä?"

Ihmisessähän on ilman muuta jotakin vikaa, jos hän haluamalla haluaa useamman lapsen ja pääasiallisesti nauttii heidän seurastaan. Samaan aikaan täytyy kuitenkin muuttua superäidiksi. Siinä missä "normaalikokoisen perheen" vanhemmalle sallitaan väsymyksestä valittaminen, vapaa-aika, kasvatusmokat sekä ajoittainen epätäydellisyys, suurperheellisen täytyy suoriutua superisti. Koko ajan. Muuten soi tuomionkellot, koska itsepähän olet lapsesi hankkinut. Olet jatkuvan tarkkailun alainen, eikä virheisiin ole varaa. Tämä koskee myös suurperheen lasta. Siinä missä "normaalikokoisen perheen" lapselle sallitaan, noh, lapsellisuus, suurperheen lapsella sama käytös johtuu niistä sisaruksista, huomionpulasta, vanhempien väsymyksestä tai jokatapauksessa jollakin lailla on perhekoon syytä. Ehkä ei ole ollut varaa käydä huvipuistossa ja se nyt sitten heijastuu siihen, että murot ei maistu. Onhan se mahdollista.

Äitimyytti on tehokkaasti kuopattu ja tilalle on tullut äitimuotti. Äitiydestä selvitään ja suoriudutaan. Siitä ei kuulu nauttia. Lapset saavat ihmisarvon ehkä aikuisina. Siihen asti he sotkevat, rikkovat, haisevat, ovat tiellä ja heidät sopisi sulkea pois oikeiden ihmisten parista, kuin eläimet häkkeihin. Oppivat sitten aikanaan yhtä "hienoiksi" ihmisiksi, kuin aikuiset.

Onneksi tämä tekstini on todella inhorealistinen. Onneksi on olemassa täysin poikkeavia perheitä ja ihmisiä, lapsiluvusta riippumatta. Onneksi on olemassa ihaniakin ihmisiä. Onneksi heitä on kaikissa ikäryhmissä, myös lapsissa. Onneksi jokainen voi kasvaa ihmisenä. Niin lapsi, kuin aikuinenkin. Onneksi äitiydestä nauttimiseen ei tarvita lupaa. Onneksi lapsista kasvaa yleensä lopulta ihan hyviä. Kunhan heitä "kasvata" kieroon. Onneksi jokainen voi toimia lapselle hyvänä esimerkkinä ja oppaana siitä, millainen on oikeasti hieno aikuinen. Onneksi edelleen, vielä tänäkin päivänä, Jumala katsoo ihmisen sydämeen. Siellä on ihmisen kauneus, varsinkin niillä lapsilla!

Ole kahvi

Olen aina ollut viisausholisti. Kun kuulen jotakin viisasta, on se hieman kuin maistaisi oikein hyvää suklaata. Runotytön sieluni värinöi ja maailma näyttää hetken kauniimmalta. Poimin viisauksia kaikkialta. Elokuvista, musiikista, kaupan kassoilta, lasten suusta....Eniten lempikirjastani raamatusta. Muistan kuinka poimin ensimmäisen viisauden. Katselin Bambi-elokuvaa. Rumpalin isän muistutus pojalleen: "Rumpali, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, on parempi olla hiljaa". Ihastuin siihen heti. Varsinkin meillä naisilla on usein tapana puhua paljon ja kovaa, vaikkei olisi kerrassaan yhtään mitään sanottavaa. Siinä jää kuulematta monenmoista oikeasti kuulemisen arvoista. Kuulo on upea aisti, sitä voi käyttää myös viisaasti. Joka tapauksessa, olin silloin vasta pikkutyttö. Jäin kerrasta koukkuun.

Yhden (tai toisen) viisauden haluan jakaa uudenvuoden kunniaksi. En edes muista mistä sen olen poiminut, todennäköisesti jostakin sarjasta tai elokuvasta. En muista sitä tarkalleen, koska imetysdementia, mutta suurin piirtein näin se meni:

"Isoäiti halusi opettaa pojantyttärelleen jotakin tärkeää elämästä. Hän nosti vesikattilan liedelle. Kun vesi kiehui, hän pyysi pojantytärtä laittamaan veteen kananmunan, porkkanan sekä pikakahvia. He odottelivat ja jonkin ajan kuluttua isoäiti pyysi tyttöä nostamaan kattilan liedeltä ja poimimaan sieltä ensin porkkanan. "Minkälainen porkkana oli ennen keittämistä?", hän kysyi. "Tuore, napakka ja kova", tyttö vastasi. "Entä millainen se on nyt?" "Pehmeä ja menee ihan murskaksi kun sitä hieman puristaa". "Entä millainen kananmuna oli ja millainen se on nyt?" "Se oli hauras ja särkyvä, mutta nyt se on kova ydintä myöden." "Aivan niin. Entä kahvi?" "Kahvi oli aika mitäänsanomatonta purua, mutta nyt kun se on liuennut, se on muuttanut koko veden kahviksi." "Kyllä. Entä mikä näistä kolmesta sinä haluat olla? Jotakin, joka aloittaa tuoreena, mutta elämän iskiessä murskaantuu kuten tämä porkkana? Vai kuten kananmuna, herkkä ja hauras, joka elämän viedessä kovettuu sitkeäksi ja kuivaksi ydintä myöden? Vai sittenkin kuten tämä kahvi? Jotakin, joka muuttaa koko elämää?"

En tiedä teistä, mutta itselleni tulee ainakin heti mieleen useita elämän musertamia ja kovettamia porkkanoita ja kananmunia. Mutta kahvi...Koko elämäni varrelta mieleeni tulee vain muutamia. Ja vaikka sitä itse haluaisi ajatella olevansa tottakai kahvi, olenko sittenkään? Säännöllisesti saan itseni kiinni sekä tulessa makaamisesta, että kyynisyydestä. Mutta minä uskon myös muutoksen mahdollisuuteen. Uskon, että todellakin joka aamu ON armo uus. Joka aamu on mahdollisuus olla kahvi. Enkä tarkoita että pitäisi ryhtyä hämähäkkimieheksi ja alkaa supersankaroimaan. Jokainen voi muuttaa pieniä paloja paremmaksi. Levittää kahvin tuoksua sinne, missä kulkee. Tehdä hyvää ja valita oikein. Jokainen päivä on mahdollisuus muutokseen. Itseasiassa mahdollisuus muutokseen on vaikka kesken päivän, joka päivä. Joka tilanteessa. Voit valita, puhuuko suusi musertuneen sanoja, kuivaa ja kovaa puhetta vai sittenkin elämää muuttavalla, itsessään olemattomalla, mutta kuitenkin mullistavalla voimalla.

"Älä anna pahan (maailman) voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." _room.12:21_

Tämä ei nyt onnistu, voisitko auttaa minua?

Olen kohdannut elämäni haastavimman 3-vuotiaan. Hän on oma poikani. Hän haastaa minut päivittäin monellakin tapaa. Fyysisesti, sillä hän on vilkas ja virtaa riittää. Hän on painava ja vahva. Hän haastaa minut myös emotionaalisesti. Poika on äärimmäisen ihana, hurmaava ja hymyilevä persoona hymykuoppineen. Samaan aikaan hän on erittäin suuritarpeinen ja intensiivinen. Hän tuo kipeällä tavalla esiin oman keskeneräisyyteni. Välillä olen ensin pakahtua rakkaudesta ja ylpeydestä ja parin sekunnin päästä kiehun sisällä päin silkkaa raivoa ja ärsyynnystä. Hän testaa jokaista periaatettani vanhempana. Joka päivä. Välillä näyttää että edistysaskelien sijaan otetaan takapakkia ja rajusti.

Kuitenkin, iltaisin kun katselen hänen nukkuvaa pientä kehoaan, paksua tukkaa, pitkiä ripsiä ja pulleita lapsen huulia, pakahdun. En mieti olisiko minun pitänyt olla ankarampi. Olisiko pitänyt jäähyttää tai takavarikoida lempilelu. Minä mietin, muistinko sanoa tarpeeksi monta kertaa, että rakastan. Ehdinkö pitää sylissä. Ehdinkö opiskella hänen mielenmaisemaansa. Sellaisia asioita pohtii, kun katselee haurasta ihmisen taimea. Suojatonta ja niin keskeneräistä.

Keskenräisiähän täällä ollaan. Kaikki. Ei se mene niin, että kun ihminen tulee täysi-ikäiseksi, hän yllättäin oppii maksamaan laskut ajoissa, pesemään pyykkinsä ja tekaisemaan täydellisen karjalanpaistin. Ei. Edelleen aikuinen oppii koko ajan uutta. Hänen kykynsä hakea tietoa ovat vaan paremmat kuin lapsella. Aikuinen voi valita ketä kuuntelee, minkälaiseksi kasvaa. Lapsi ei voi. Lapsi on riippuvainen vanhemmistaan. Kun aikuinen sitten päättää pyytää apua, keskustelu menee kutakuinkin näin:
"Tämä ei nyt oikein onnistu. Voisitko auttaa?"
Ja hänelle vastataan kohteliaasti: "Toki, minä näytän sinulle esimerkkiä. Tämä on vähän vaikeaa aluksi, mutta ihan kohta varmasti onnistut!"

Joten miten olisi. Seuraavan kerran kun lapsi lyö ranttaliksi. On niin vietävän vaikea ja käyttäytyt kuin mielipuoli. Leikittäisiin, että sieltä suusta ei tulekaan epämääräistä mölinää. Leikitään, että se mölinä tarkoittaa: "Tämä ei nyt onnistu. Voisitko auttaa?"
Ja vastataan sen mukaan. Ei huutaen. Ei rangaisten. Ei vihamielisesti. Ei tylysti. Ei kyllästyneesti. Vaan: "Nyt sinulta ei onnistu. Minä autan sinua. Näytän esimerkkiä. Ihan kohta sinäkin onnistut."

Uuden vuoden lupauksenani lupaan, että kohtelen _varsinkin_ lapsia, kuin ketä tahansa ihmistä. Tai en edes oikeastaan kuin ketä tahansa. Vaan jotakuta sellaista, joka ei ole vielä monellakaan tapaa samalla tasolla kuin minä, mutta silti sillä tärkeimmällä tapaa on. Nimittäin ihan yhtä arvokas. Ihan yhtä kallisarvoinen, kuin jokainen muukin elämä. Keskeneräinen, mutta niin olen minäkin.

Jumala ei ole kaukana

"Suuri Jumala, sinua me huudamme. Älä ole kaukana, Sinä olet turvamme. "
Exit ~Kanna ja taluta

Kun me olemme heikkoina ja hauraina, itkevinä lapsina, kun meihin sattuu ja olemme aivan rikki. Silloin meistä helposti tuntuu, että Jumala on kaukana. Hätääntyneenä sielu huutaa Jumalalle: "missä olet? Älä ole kaukana nyt, miksi ihmeessä sinä olet kaukana juuri nyt?" Koska kun meihin sattuu, ennenkaikkea meidän uskoomme sattuu. Meidän uskomme kokee kolauksen ja oikeudentajumme säröilee tai jopa murskaantuu. Ikään kuin aiemmin niin mukava naapurin koira olisi äkkiä käynyt agressiiviseksi. Eihän elämän näin pitänyt mennä? 

Kun elämä hymyilee ja kaikki on hyvin, on helppo uskoa. On helppo muodostaa kuva rakastavasta Isästä, joka siunaa ja mahdollistaa kaiken hyvän. On helppoa kokea olevansa oikealla tiellä, lähellä Jumalaa. On helppoa luulla näkevänsä musta ja valkoinen. On helppoa ajatella olevansa hyvä ja Jumalan mielisuosiossa.

Mutta entä kun kaikki ei menekään hyvin? Entä silloin, kun kaikki särkyy, eikä tiedä mistä puskasta seuraavaksi hyökkää löylytys? Entä silloin? Jumala tuntuu olevan niin kaukana. Yhtäkkiä ihan erilainen. Jossain muualla, joidenkin muiden ihmisten kanssa. Sellaisten, joilla menee niin hyvin. 

"Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän,
hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli." 
Ps.34:19

Näin raamattu lupaa. Kun meidän uskomme on pieksetty verille, kumman luulet siirtyneen? Sinun vai Jumalan?

"Sillä minä, Herra, en muutu"
Mal.3:6

Jumala on muuttumaton. Hän on aina samanlainen. Juuri silloin kun meistä tuntuu, että Hän on kaukana, meillä on itseasiassa mahdollisuus itse mennä, päästä ja kulkea lähemmäs ikiaikaista Jumalaa. Kun muodostamamme kuva on sortunut ja murtunut, voimme päästä lähemmäs. Jumala on järkähtämätön. Voimme kasata muureja Hänen ympärilleen itse. Voimme kulkea kauemmas itse. Mutta Jumala ei muutu. Joten kun sinä olet rikki ja mielesi murtunut, älä luota tunteisiisi. Älä luota siihen sielun haavaan joka huutaa hätääntyneenä apua, missä sinä Jumala olet, miksi olet poissa nyt? Ei Jumala ole mennyt minnekään. Hän on lähellä murtuneita. Hän on lähellä särkyneitä. Hän nostaa, kantaa ja pelastaa. Älä kulje kauemmas, älä kasaa muureja. Sinä katsot vielä Jumalaa kasvoista kasvoihin.