Tämä ei nyt onnistu, voisitko auttaa minua?

Olen kohdannut elämäni haastavimman 3-vuotiaan. Hän on oma poikani. Hän haastaa minut päivittäin monellakin tapaa. Fyysisesti, sillä hän on vilkas ja virtaa riittää. Hän on painava ja vahva. Hän haastaa minut myös emotionaalisesti. Poika on äärimmäisen ihana, hurmaava ja hymyilevä persoona hymykuoppineen. Samaan aikaan hän on erittäin suuritarpeinen ja intensiivinen. Hän tuo kipeällä tavalla esiin oman keskeneräisyyteni. Välillä olen ensin pakahtua rakkaudesta ja ylpeydestä ja parin sekunnin päästä kiehun sisällä päin silkkaa raivoa ja ärsyynnystä. Hän testaa jokaista periaatettani vanhempana. Joka päivä. Välillä näyttää että edistysaskelien sijaan otetaan takapakkia ja rajusti.

Kuitenkin, iltaisin kun katselen hänen nukkuvaa pientä kehoaan, paksua tukkaa, pitkiä ripsiä ja pulleita lapsen huulia, pakahdun. En mieti olisiko minun pitänyt olla ankarampi. Olisiko pitänyt jäähyttää tai takavarikoida lempilelu. Minä mietin, muistinko sanoa tarpeeksi monta kertaa, että rakastan. Ehdinkö pitää sylissä. Ehdinkö opiskella hänen mielenmaisemaansa. Sellaisia asioita pohtii, kun katselee haurasta ihmisen taimea. Suojatonta ja niin keskeneräistä.

Keskenräisiähän täällä ollaan. Kaikki. Ei se mene niin, että kun ihminen tulee täysi-ikäiseksi, hän yllättäin oppii maksamaan laskut ajoissa, pesemään pyykkinsä ja tekaisemaan täydellisen karjalanpaistin. Ei. Edelleen aikuinen oppii koko ajan uutta. Hänen kykynsä hakea tietoa ovat vaan paremmat kuin lapsella. Aikuinen voi valita ketä kuuntelee, minkälaiseksi kasvaa. Lapsi ei voi. Lapsi on riippuvainen vanhemmistaan. Kun aikuinen sitten päättää pyytää apua, keskustelu menee kutakuinkin näin:
"Tämä ei nyt oikein onnistu. Voisitko auttaa?"
Ja hänelle vastataan kohteliaasti: "Toki, minä näytän sinulle esimerkkiä. Tämä on vähän vaikeaa aluksi, mutta ihan kohta varmasti onnistut!"

Joten miten olisi. Seuraavan kerran kun lapsi lyö ranttaliksi. On niin vietävän vaikea ja käyttäytyt kuin mielipuoli. Leikittäisiin, että sieltä suusta ei tulekaan epämääräistä mölinää. Leikitään, että se mölinä tarkoittaa: "Tämä ei nyt onnistu. Voisitko auttaa?"
Ja vastataan sen mukaan. Ei huutaen. Ei rangaisten. Ei vihamielisesti. Ei tylysti. Ei kyllästyneesti. Vaan: "Nyt sinulta ei onnistu. Minä autan sinua. Näytän esimerkkiä. Ihan kohta sinäkin onnistut."

Uuden vuoden lupauksenani lupaan, että kohtelen _varsinkin_ lapsia, kuin ketä tahansa ihmistä. Tai en edes oikeastaan kuin ketä tahansa. Vaan jotakuta sellaista, joka ei ole vielä monellakaan tapaa samalla tasolla kuin minä, mutta silti sillä tärkeimmällä tapaa on. Nimittäin ihan yhtä arvokas. Ihan yhtä kallisarvoinen, kuin jokainen muukin elämä. Keskeneräinen, mutta niin olen minäkin.